Mikäs sen mukavampaa kuin yöllä mittailla ja ihmetellä asioita. Sanotaanko näin: jos hiihtäminen ei oo ikinä ollu helppo laji niin ei tämä akustiikkakaan mitenkään helpoimmasta päästä oo.. Vasemmanpuolimmaisin uima-allas about 56hz:n kohdalla on mysteereistä helpoin, kajareiden luona olevat nurkat huutaa edelleenkin kuin aikoinaan sika mummolan rannassa kun juuttui kiinni. Tosin sitä tilannetta ei varmaan helpottanu yhtään kun karju hyppäs sen satulaan hommiin mut ei siitä sen enempää. Eli jälleen kerran onneen ei ole oikotietä, kolme isohkoa siepparia on vielä duunailtava. Sit nämä 176hz ja 290hz on se mysteerin haastavampi puoli. Sen verta korvakuulo ja desibelimittari kertoo että heijastuksista on kyse, vahvistuvat sit tietyissä kohdissa huonetta melkein yhtä kovaksi mökäksi kuin lähtötaso ite kajareista. Mutta, ne on vasemmaltapäin lukien prioriteettina jälkimmäisenä. "Toivottavasti" niidenkin joku voimakkuus häviäis nurkkien torppaamisen myötä, sielläkin ne tuntuvat ihan silleen jonkun verran. Mutta, projekti jatkuu, work in progress.
Kalapuikoilla reenattiin perjantaina ja harvoinpa se reenaus menee hukkaan, ottaen huomioon että rummuissa oli varamies Johanssonin Petteri. Pietu tosin on luottomies jo miltei parin vuoden ajalta, tismalleen kahden viikon päästä ollaan sit yhden keikan verran viisaampia miten se homma skulaa varamiehen kanssa. 42 biisiä kahlattiin läpi, hiottavaa on vielä ihan aika paljon mutta jostainhan se on ponnistettava.
Voiko musiikkiin rakastua? No ainakin sen tekemiseen, esittämiseen ja ihan kokonaisuuteen näköjään voip. Tunnelmat on milteipä samanlaiset kuin 12 vuotta sitten RA:n alkuaikoina: perhosia mahassa, pyörii mielessä yöt + päivät ja tekee hiukka (hyvällä tavalla kuitenkin) levottomaks. Ainakin joissain lekureiden oppaissa kyseistä olotilaa on kuvailtu rakastumiseksi. Uuden edellä on aina jänskä olla.
